Ylen some-aiheiselle A2-illalle annettiin Twitterissä isän kädestä. Suurin osa kommentoijista oli tyytymätön lähes kaikkeen ohjelmassa. Tyhmiä puhujia, vääriä mielipiteitä ja pöyristyttävää asiantuntemattomuutta – esimerkiksi somea ja nettiä käytettiin puolihuolimattomasti synnonyymeinä. Eikä kukaan maininnut Quoraa!

Olen samaa mieltä siitä, että juontajien kaikki kysymykset eivät osoittaneet erityisen hyvää asiantuntemusta, eikä keskustelussa tullut mitään uutta vähänkään enemmän somea käyttäneille. Lisäksi nostettiin esille turhan paljon ilmiön kielteisiä puolia. Silti ohjelman Twitterissä saama tylytys oli kohtuutonta.

Pilkka lisää yhteishenkeä

Some-fundamentalistit nauroivat, kuin väärinajattelijat laukoivat kerettiläisiä mielipiteitään. Kiihko nousi, kun tyhmät luddiitit saivat kertoa, kuinka tuntevat. Kollektiivinen riemu repesi aina, kun joku jälkeenjäänyt paljasti tilansa.

Mieleen tuli melkein kaikuja koulukiusaamisesta, jossa fiksutkin menevät massan mukana, koska oikeassaolijoiden joukossa on helpompi olla. Toisaalta ilmiössä oli ehkä sittenkin enemmän pienen lahkon tiukkaa oikeaoppisuutta ja me vastaan muut -ryhmähenkeä.

Esimerkiksi Tuulikki Ukkola kuulosti monesti kieltämättä hassulta, mutta mielestäni hänen pilkkaamisessaan oli myös halpaa "vanha naurettava kääkkä" -tyylistä substanssin ulkopuolista naljailua, joka johtui muun muassa siitä, ettei hän osannut ilmaista asioita oikein sanoin. Sitä paitsi hänen esimerkkinsä Aku Ankkana Facebookissa esiintymisestä oli ihan relevantti. Muistan eräänkin oikean some-gurun kertoneen, että hänellä on ainakin seitsemän eri FB-profiilia. 

Samoin yhtä lailla "vanhan" Kimmo Pietisen kommentit somen tyhmentävästä vaikutuksesta leimattiin naurettaviksi ilman minkäänlaista pohdintaa. En itsekään ajattele, että olisi mielekästä sanoa somen tyhmentävän, mutta olen kyllä huomannut Twitterin, Facebookin ja yleensä netin käytön aiheuttavan itselleni välillä keskittymisongelmia, lisäävän lyhytjännitteisyyttä ja vähentävän rauhallista pohdintaa.

Tehkää itse paremmin

Toimittajana ärsytti jonkin verran myös se, miten erittäin hankalan ohjelmakonseptin kunnialla läpi luotsanneita juontajia räimittiin. Ei ole totisesti helppoa vetää tuollainen sessio suorana läpi. On erittäin ymmärrettävää, että välillä tulee valittua sanat hassusti tai unohdettua jotain.

Eikä A2-teemaillan konseptiin yksinkertaisesti kuulu syvällinen porautuminen johonkin yksityiskohtaan eikä myöskään ilmiön kattava esittely. Rauhallista syventymistä kaipaaville on Voimala ja Inhimillinen tekijä. Kokonaiskuvaa saa opetusohjelmista.

Disclaimer

Käytän itse Twitteriä, Facebookia ja Quoraa. Ne ovat hauskoja, hyödyllisiä ja muuttavat maailmaa.

Ja kirjoittivat twitteristit #A2ilta-tagilla myös avarakatseisia ja viisaitakin kommentteja. Onneksi myös itseironisia.

Onko tämä todellakin parasta, mihin pysyttte? Ettekö te voisi tehdä parempia juttuja? 

Voisimme. Voisitko sinä maksaa niistä?

Saamme toistuvasti palautetta, jossa lukija ihmettelee, miksei toimittaja tee työtään kunnolla. Alan asiantuntija on huomannut jutusta puutteita tai suoranaisia virheitä. "Miksei toimittaja taaskaan selvittänyt asiaa huolellisemmin? Pari puhelinsoittoa olisi riittänyt!"

Ensinnäkin, kiitos palautteesta. Haluamme ehdottomasti kuulla aina, kun olemme mokanneet tai hutiloineet.

Toiseksi, huoli juttujen laadusta on aiheellinen. Jos toimitusten resursseja pienennetään ja samaan aikaan verkkopalveluiden kävijätavoitteita nostetaan, ei journalismiksi kutsutun toiminnan tulevaisuus näytä kovin ylevältä.

Kurkistetaanpa sitten verkkotoimituksen arkeen. Hommissa näyttää olevan tunnollinen opiskelija, joka tekee työtään pari päivää viikossa. Hänen pitää keksiä aihe ja kirjoittaa juttu keskimäärin kolmen vartin välein. Työnkuvaan kuuluu myös kuvien käsittelyä, keskustelun moderointia, uutiskirjeiden lähettämistä ja sen sellaista. Aihepiirinä on kutakuinkin kaikki tietotekniikkaan liittyvä.

Tällaisessa tilanteessa ei ole ihme, jos toimittaja tukeutuu tavallisesti luotettavana pidettyisiin julkaisuihin, eikä varmista jokaista asiaa alan asiantuntijalta (joka ei valitettavasti päivystä herkeämättä puhelimen ääressä).

Vaadin tässä ja nyt ja jatkossakin aina, että toimittaja tuplatarkistaa kaikki vähänkin epäselvät ja epäilyttävältä haiskahtavat asiat. Mutta on myös ymmärrettävää, jos aina ei kaikki mene oikein.

Entä miten asiaan voisi saada pysyvän ja merkittävän parannuksen? No vaikkapa ostamalla meiltä kaikki mainospaikat seuraavaksi 5 vuodeksi triplahinnalla.

Teimme siis avoimen jutun Tiviin.

Oliko järkee vai ei? Tuliko panoksille tuottoa? Ei kai tämä nyt vain journalismin tulevaisuus?

Oli järkee. Kyseessä oli pitkän aikavälin sijoitus. On tietysti.

Mitä hyötyä journalistisen prosessin avaamisesta on?

Tässä tapauksessa suurin hyöty oli ilman muuta oppi, joka uudenlaisesta toimintatavasta saatiin. Juttu tehtiin siis alusta loppuun* verkossa, mitä ei ole ehkä** koskaan ennen Suomessa tehty.

Työtapaa pitäisi nyt mähkiä sen verran, että seuraava yritys olisi vielä parempi. Qaikussa useampi osallinen onkin jo esittänyt hyviä huomioita. Pyrin itse kirjaamaan tähän blogiin omia näkemyksiäni sikäli kun niitä muodostuu.

Lopputuloksesta on vaikea nähdä, miten se olisi parempi kuin perinteisellä tyylillä tehty. Mukaan tuli varmasti asioita, joita soolotoimittaja ei olisi itse keksinyt ottaa mukaan. Toisaalta sellaisia relevantteja asioita, joita asiaan perehtynyt toimittaja olisi huomanut, jäi varmasti pois.

Kokonaisuus oli mielestäni hajanaisempi kuin perinteisissä jutuissa. Tekstin "faktojen" joukkoon jäi jonkin verran kirjoittajien mielipiteitä, jotka olisi normaalisti laitettu haastatellun tai toimittajan suuhun. Uskon, että olisin itse ollut tyytyväisempi kokonaan itse tekemääni tekstiin.

Yleisesti ottaen journalismi hyötyisi avoimuudesta paljonkin. Kertomalla reilusti toimittajien taustoista, aihevalintojen perusteista, käytettävissä olevista resursseista ja niin edelleen lukija saisi paljon nykyistä enemmän perusteita arvioida juttua ja sen merkitystä.

Uskon myös, että fiksusti ulkoistettuna amatöörit voivat joiltain osin paikata toimitusten niukkoja resursseja – vähintäänkin tarjoamalla juttuideoita, uusia näkökulmia ja arvioita juttuluonnoksista. Näitä pitää jatkossa selvittää lisää.

Joutuuko toimittaja tulevaisuudessa tekemään töitä amatöörien kanssa?

Joutuu tai saa. Perinteiset kirjoittamistehtävät eivät tietenkään katoa, mutta yhä useampi saa uudenlaisia rooleja, kun toimituksen ulkopuoliset voimat otetaan eri tavoilla mukaan journalistiseen prosessiin.

Tästä enemmän myöhemmin.

* Ainakin melkein loppuun, muokkasin itse tekstiä lopussa aika paljon ja Tivin taittaja toteutti verkossa suunnitellun ulkoasun.
** Kerro, jos tiedät muista yhtä avoimen yhteisöllisesti toteutetuista jutuista!

Avoimen jutun julkaisemisesta on nyt pari viikkoa. Otin lehden ilmestymisen jälkeen pari viikkoa vapaata koko hässäkästä, mutta nyt on syytä vetää yhteen prosessin opit.

Kirjotin prosessista jo itse jutun yhteyteen otsikolla Aika erikoinen juttu. Tässä pyrin arvioimaan avointa jutuntekoa hieman laajemmin ja yleisemmin.

1. Aloita ajoissa

Tämä ohje sopii tietysti mihin tahansa työhön, mutta avoimessa jutunteossa vaatimus korostuu. Mitä suurempi osa asioista tehdään yhdessä, sitä pidempään jutun valmistuminen kestää.

Toimitus voi päättää monenkin jutun aiheen yhdessä palaverissa ja toimittaja kiteyttää jutun idean hyvän editoijan kanssa muutamassa hetkessä. Avoimen verkoston jäsenet sen sijaan käyvät netissä kuka milloinkin ja ottavat osaa projektiin, kun muilta tekemisiltään ehtivät – jos sattuu huvittamaan.

2. Etsi oikea foorumi

Miksi ihmeessä joku työskentelisi palkatta lehtijuttusi eteen? Todennäköisimmin siksi, että hän on kiinnostunut joko prosessista tai substanssista. Juttuprojektin tekijät löytyvät foorumilta, jossa käsitellään sopivia aiheita tai ollaan kiinnostuneita yhteisöllisestä toimintatavasta.

Suomi24.fi:ssä käsitellään kaikkia mahdollisia aiheita, mutta anonyymiteetin takia keskustelun taso on usein surkea. Anonyymit ei myöskään saa isolla areenalla kasattua sosiaalista pääomaa (arvostusta), joka on myös yksi työntekoon motivoiva tekijä. Pienemmällä ja aktiivisella  foorumilla nimimerkillisetkin käyttäjät saattavat olla niin vakiintuneita, että arvostuksen kerääminen onnistuu.

3. Innosta, ohjaa ja päätä

Tarvitaanko toimittajia enää, jos kaikki jutut teetetään kansalaisjournalisteilla? No silloinhan jounalisteja vasta tarvitaankin. Avoimessa journalismissa toimittajan rooli on kuitenkin täysin erilainen kuin perinteisessä mallissa.

Yhteisöllinen työskentely sujuu huomattavasti paremmin, kun joku auttaa muodostamaan yhteisen tavoitetteen ja ohjaa sitten joukon toimia hellästi kohti maalia. Tietyin väliajoin pitää myös tehdä valintoja, eikä se yleensä onnistu ilman, että joku patistaa tekemään ehdotuksia ja sitten valitsee niistä suosituimmalta tai parhaimmalta vaikuttavan.

Jutusta vastaavan toimittajan on syytä pysytellä koko ajan prosessin hermolla, jotta voi vauhdin hiljetessä tönäistä yhteisön taas liikkeelle. Arvokasta liike-energiaa ei kannata hukata uusintakäynnistyksiin vaan pitää prosessi koko ajan vauhdissa.

Kannattaa myös värvätä muutama apuvastaava pitämään keskustelua käynnissä ja auttamaan asiassa pysymistä.

4. Tunne välineet

Yhteisölliseen työskentelyyn on tarjolla monenlaisia välineitä. Oikeiden valitsemiseen kannattaa panostaa. Tieteellisen tekstin parityöstämiseen sopiva väline ei välttämättä sovi ison joukon avoimeen jutuntekoon.

Välineiden ominaisuuksien lisäksi on syytä perehtyä tekijäyhteisön tapoihin ja toimintaan keskustelufoorumilla. Mikä on sopiva tapa pitää keskustelua yllä ja tökkiä ihmisiä liikkeelle?

--

Tällaisia tuli ensimmäiseksi mieleen. Täydennän tätä kirjoitusta, jos ja kun huomaan puutteita. Kirjoittanen pian ylös myös konkreettisia asioita Avoimen jutun tekemisestä.

Ai se on vain netissä.

Ai te olette vain nettituttuja.

Ääh, sehän oli vain nettiuutinen.

No netissähän se nyt ehkä onnistuu, tosielämässä ei mitenkään.

Ymmärrän kasvokkain tapahtuvan toiminnan arvon ja konkreettisten painotuotteiden käytettävyyden erämaaoloissa.

Mutta en sitä, miksi ilman internetyhteyttä tapahtuva toiminta tai musteella muodostettu teksti olisi jotenkin oikeampaa tai todellisempaa.

Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää ajattele niin.

Oletko huomannut, että vaikka innostus on myönteinen käsite, niin intoilija on aina epäilyttävä tapaus?

Ja miksi kaikki löytävät maailmasta loputtomasti epäkohtia ja parannettavaa, mutta harva haluaa silti leimautua maailmanparantajaksi?

Ei ihme, ettei maailma ole tätä parempi paikka.

Edit: Faktan päätoimittaja Heidi Hammarsten kirjoittaa näköjään ihan samasta aiheesta.

Mitähän menin tekemään, kun ehdotin päätoimittajalle, että voisin tuottaa lehteen jutun verkkoyhteisön voimin? Silleen avoimesti.

Ei nimittäin tiedä yhtään, mitä tästä tulee. Vai tuleeko yhtään mitään. Perinteisellä metodilla saa ainakin suurin piirtein sovitun määrän merkkejä paperille. Ne eivät välttämättä ole kovin kummoisessa järjestyksessä mutta vähentävät kuitenkin tyhjää tilaa lehdestä. Täysin tyhjää lehteähän ei kehtaa julkaista. Vai kehtaisiko sittenkin, avoimuuden nimissä? Antaisi lukijalle vapauden ajatella avoimesti.

Avoin on kovin kaunis sana, mutta sen mahdollisuuksissa piilee riskejä.

Idea avoimesta jutusta ei ollut kokonaan omani, mutta jätän ainakin toistaiseksi paljastamatta, kuka on toinen syyllinen. Jos homma ei mene aivan reisille, niin ehkä sitten voin voi päästää hänetkin kaapista.

Matkasin viime viikon keskiviikkona Ouluun ja takaisin Innovaatiojunassa. Kyseessä oli Qaiku-keskustelupalvelussa organisoituneen ryhmän järjestämä tapahtuma, jonka tarkoituksena oli tavata nettituttuja, laajentaa verkostoaan, ideoida yhdessä erilaisten asioiden kehittämistä ja inspiroitua. Ainakin noin sen itse ymmärsin. Hankkeen kotisivulla kerrotaan lisää ja Qaikun Innovaatiojuna-kanavalta löytyy koko tarina pieninä fragmentteja ja/tai rönsyilevinä ketjuina.

Olin itse mukana lähtökohtaisesti toimittajana, mutta en jaksanut (univelkaaa) enkä halunnut jäädä siihen rooliin, koska vapaamielinen ideointi on paljon kivempaa. Se voi valitettavasti näkyä jutustakin, joka ilmestyy Tivissä perjantaina 22. tammikuuta.

Junassa oli erittäin hyvä henki ja paljon kiinnostavia ihmisiä, joiden kanssa syntyi helposti antoisia keskusteluja. Mitään selkeitä tuloksia tapahtuma ei tuottanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Välillä kannattaa virkistää aivojaan vapaammalla agendalla ja käynnistellä prosesseja ilman tulostavoitteita.

Jonkin verran tuntui, että etenkin tapahtuman organisoitumista mutta myös sen verkkoon tuottamaa materiaalia ylihehkutettiin. Molemmat olivat mielestäni hienoja juttuja, mutta ei niissä nyt mitään niin ihmeellistä ollut.

Onhan sitä ennenkin erilaisissa porukoissa huomattu, että olis kiva tavata, järkätty puitteet ja sitten juteltu mukavia kunkin kiinnostuksen kohteista. Tapahtuma ei kuitenkin organisoitunut itsestään, vaikka sillä ei ollutkaan virallista järjestäjää tai nimettyä projektiryhmää. Käytännössä kaikki Qaiku-keskusteluun osallistuneet olivat projektiryhmä ja käytännön asioita hoitaneet vastuuhenkilöitä. (Osa teki aika paljonkin duunia, kiitos siitä!). Näinhän se menee normaalistikin; aktiivisimmat, kyvykkäimmät ja motivoituneimmat ottavat vastuun ja muut nauttivat heidän työnsä hedelmistä.

Tapahtuman digitaalinen tuotos oli sekin kyllä kiinnostavaa sekä teknisessä mielessä että ihmistieteellisesti (miksi ihmiset tuuttasivat koko ajan kamaa nettiin), mutta en silti vetäisi tämän erikoisosaajajoukon toiminnasta kovin pitkälle meneviä sosiologisia johtopäätöksiä.

Tämän sanottuani en haluasi kuitenkaan saada luddiitin leimaa tai kieltää avoimuuden evankeliumia. Korkeintaan agnostikoksi saa nimittää.

Aion jatkossakin innostua avoimesta ideoinnista ja innovaatiojunan optimismista. Sitä tarvitaan!